sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Insinööri kirjoittaa jostakin asiasta josta hänen tietonsa ovat hyvin hatarat...

Jari Parantainen julkaisi kummallisen "Kulttuuriväki kerjää"-blogikirjoituksen joulun välipäivinä. Vaikea sanoa mikä on ollut kimmokkeena kirjoituksella, ehkä yksi syy on ollut Gurumarkkinoinnin tuleva kirjajulkaisu jolle haluttiin ilmaista viraalimainosta nettikansan keskuudessa. Jos tämä oli syy, mentiin aika pahasti riman alitse. Oman tuotetta markkinoidaan haukkumalla muita, kokonaista ammattikuntaa - taiteilijoita. Todella halpaa, jopa insinööriltä.

Mitä itse Parantaisen tekstiin tulee, se on omituinen puurot ja vellit -sekoitus useampaa eri asiaa, ilmeisesti pohjautuen taannoiseen hyvitysmaksupäätökseen ja sitä seuranneeseen keskusteluuun. Pääteesi kirjoituksessa on kuinka taiteilijan olisi tultava toimeen omillaan, ilman tukieuroja. Tätä teesiä Parantainen tukee itselleen sopivilla esimerkeillä kulttuuri- ja taidehistoriasta. Parantainen ei tietenkään osaa ottaa huomioon eri taidemuotojen erityisongelmia talouspuolen suhteen, sehän nyt olisi liikaa vaadittu, tärkeämpää on päästä pätemään ja haukkumaan kulttuurintekijät kerjäläisiksi.


Koska Outi Alanko-Kahiluoto (Vihr.) kirjoitti loistavan puheenvuoron aiheesta taiteen tukeminen, en jaksa alkaa toistaa läpi kaikki samoja Alanko-Kahiluodon esilletuomia asioita.

Tässä kuitenkin joitain lyhykäisiä kommentteja aiheesta taide, markkinatalous ja taiteen tukeminen: hyvin usein kulttuuri- ja taideprojekteja tehdään talkoovoimin, riippumatta siitä onko talkootyön tekijä opiskelija, harrastaja vai alalla 30 v. toiminut ammattilainen. Tähän talkootyöhön on erittäin hyvä syy: odotettavissa oleva yleisön vähäinen kiinnostus projektin lopputulokseen. Kulttuuriprojekteissa ei yksinkertaisesti liiku rahaa, jotta kaikille projekteihin osallistuville olisi varaa maksaa todellista palkkaa tai ylipäänsä yhtään mitään palkkaa.

Yleisön vähäinen kiinnostus selittyy osaksi suomalaisten sivistyksen kapeudella ja myös oman kulttuurihistorian lyhyellä aikajänteellä (noin 100 vuotta). Ns. vaikea taide ei kiinnosta laajempia yleisömassoja. Parantaisen logiikalla tällaista taidetta ei kannata tehdä, koska siinä ei liiku rahaa. Parantaisen logiikalla pitäisi siis tehdä ainoastaan "taidetta" joka kiinnostaa yleisöä. Tekijöiden pitäisi siis etukäteen päättää millainen taide kiinnostaa yleisöä ja tehdä taidetta tämän päätelmän pohjalta. Kuulostaako järkevältä? Sitä minäkin.

Jopa insinöörikin hallitsee varmasti kulttuurituotannon tulo- ja menomatematiikkaa. Jos esityksen käy katsomassa maksimissaan 50 maksanutta katsojaa, pääsylipun ollessa keskimäärin 4-5 euroa, tästä kertyy tuotannolle noin 200-250 euroa pääsylipputuloja, mikä olisi jo realistinen kassavirta muutaman esityksen tuotannolle. Tuolla rahasummalla ei pahemmin makseta tekijöille palkkoja. Vaihtoehtoina olisi sitten tuotannosta luopuminen tai tuotannon sitkeä toteuttaminen jonkinlaiselta vapaasti improvisoidulta talkootyö + sponssi + tukiraha pohjalta. Parantaiselle ilmeisesti ei jälkimmäinen malli kelpaa, koska "Raha on hyödyn mittari. Jos asiakas ei suostu maksamaan tuotteestasi, se taitaa olla hyödytön." (Suora lainaus blogikirjoituksesta).

Suomalaista kuvataideyleisöä kiinnostaa Ateneumin taidenäyttelyiden kaltaiset klassikot. Näissä näyttelyissä on yleensä esillä vanhaa taidetta ja korkeintaan tuoreimmillaan modernia taidetta. Miten ihmeessä tuntematon nykytaiteilija kykenisi saavuttamaan samankaltaisen suosion uusilla teoksilla? Parantainen ei yksinkertaisesti tiedä mistä kirjoittaa. Helppohan se on laukoa "totuuksia" kun ei tarvitse työskennellä kyseisellä alalla, eikä tarvitse olla oikeasti kiinni siinä arjessa jonka kuvataiteilija päivittäin kohtaa.

Kuvataiteessa aika harvoin ne kiinnostavimmat taiteilijat ovat myös niitä suosituimpia taiteilijoita. Tämä johtuu osaksi yleisön henkisestä laiskuudesta. Käydään katsomassa niitä taiteilijoita ja teoksia joita kaveritkin käyvät katsomassa tai joita Helsingin Sanomat nostaa esille. HS tietenkin on aivan surkea kuvataidereferenssi, sen verran pahasti kuvataidejournalismin taso on laskenut HS-kulttuurisivuilla. Esim. Teuri Haarlan taannoinen näyttely Galleria Jangvassa meni suurelta yleisöltä täysin ohi, vaikka kyseessä oli pienimuotoinen sensaatio, Haarla kun ei ole pitänyt yksityisnäyttelyä lähes kymmeneen vuoteen. Haarlan taide tuskin istuu millään tasolla Parantaisen taideteesien kapitalistiseen muottiin. Jangvan näyttelyä HS ei tietenkään noteraannut laisinkaan.

Hyväksi lopuksi lainaus Parantaisen tekstistä, joka kuvastaa erittäin hyvin hänen maailmankuvaansa ja näkemystään taiteilijoista ammattikuntana:

Entä jos insinööri toimisi kuin taiteilija?

Ensin hän kopioisi ihailemaansa insinööriä, joka keksi 1960-luvulla sienipäissään mahtavan tuotteen. Sitoutumisensa merkiksi insinööri alkaisi käyttäytyä ja pukeutua samalla tavalla kuin hänen idolinsa aikanaan.

Gurumarkkinointi: Kulttuuriväki kerjää.

Lisää Parantaisen epäloogisuuksia voi huokailla Omakustanne on roskaa tekstin parissa. Parantaisen blogissa on hyvin epämääräinen kommenttiloota, joka kerää henkilötietoina puhelinnumeroita, tästä(kin) syystä jätin itse kirjoittamatta kommentin suoraan hänen blogikirjoitukseensa, lisäksi ennakkosensuuri on vähintäänkin epäilyttävää.

... ja kun Parantaisen oksennuksesta on alkanut toipumaan, kannattaa käydä lukemassa Sanna Perkiön Markkinavoimia pitää käyttää taiteilijoiden hyväksi -kirjoitus samaisesta aiheesta, joka myötäilee Parantaisen teesejä, tekstin ollessa puettu hienovaraisempaan taiteilijoita "tukevaan" muotoon. Perkiö muuten on koulutukseltaan tekniikan tohtori.

Itse en Perkiön kirjoituksia sellaisenaan voi niellä, ne ovat sitä samaa kaksinaamaista kokoomuksen kulttuuripolitiikkaa, jonka tarkoituksena on romuttaa taiteen tukijärjestelmät ja vesittää vähäinenkin vakavahenkisen taiteen tuottamisen eetos maastamme. Mahdollisesti Perkiön tekstiä ja kokoomuslaista kulttuuripolitiikkaa käsitellään lisää tulevissa blogikirjoituksissa.

Kuvataiteen teknisestä laadusta.

Minun on pakko kommentoida Timo Valjakkalan HS-arviota Markus Kåhren Pidot -teoksesta.

Kåhren Pidot on vangitseva teos, hienoimpia videoinstallaatioita Suomessa ikinä. Sen suhteen pätee sama kuin Hans Rosenströmin kohdalla galleria Sinnessä, valokuvat tai yksityiskohtainen kuvailu haukkaa suuren osan kokemuksen lumouksesta. Pidot on viiden tähden ravintola, joka kannattaa kokea itse, paikan päällä.

Pidot olisi yksi hienoimpia videoinstallaatioita, mikäli sen tekninen laatu yltäisi samalla tasolle teoksen idean kanssa. Äänisuunnittelun puolesta teoksen toteutus on lähes ok (suuntaavien kaiutinelementtien käyttö on loistava oivallus), mutta videokuvan tekninen toteutus on karmeaa katseltavaa. Kuva on lähietäisyydeltä pikselöitynyt ja projisoinnissa näkyy ns. "kanaverkko", mikä on halpojen DLP-projektorien ominaispiirre. Tällaiset tekniset kömpelyydet pilaavat nautinnon kokonaisuudesta, koska projisoinnit on rakennettu käytävämäisesti ja teosta voi katsella enimmäkseen lähietäisyydeltä.

Jos Valjakkalan mielestä Pidot on "yksi hienoimpia videoinstallaatioita Suomessa ikinä", se tarkoittaa sitä että Valjakkala tuskin on nähnyt kaikkia Suomessa esillä olleita videoinstallaatiota tai sitten yksinkertaisesti kotimaisen videotaiteen yleisölle ja kriitikoille riittää teknisesti huonolaatuinen toteutus.

Maalaus- tai veistotaiteessa samanlainen tekninen kömpelyys ei jäisi kriitikolta huomaamatta, video- ja mediataiteessa sen pitäisi olla vielä vähemmissä määrin hyväksyttävää. Kåhren teoksessa projisoitu kuva on kuitenkin juuri se mitä me näemme, se on hyvin olennainen osa teosta. Miksi kuvanlaadun pitäisi silloin olla yhdentekevää?