torstai 29. syyskuuta 2011

Älä pure ruokkivaa kättä?

Kun kerran tänne blogiin ei ole pitkiin aikoihin tullut raapusteltua mitään, niin tartutaanpa tuohon Tamperelaisen Tullintori-kauppakeskuksen taidenäyttelyn tapaukseen.

Tampereella siis sensuroitiin Teemu Takatalon teos, joka kritisoi eräitä Tullintorin yrityksiä, etenkin heidän tapaansa mainostaa toimintaansa ympäristösertifikaateilla, siitäkin huolimatta vaikka yrityksien toimintavoissa on asian suhteen selkeitä puutteita. Samalla sensuuriselkkauksen vuoksi koko Antimateria-ryhmänäyttely suljettiin muutaman tunnin ajaksi, näyttely on nyt avoinna yleisölle ilman Takatalon teosta.

Taiteellisesta näkökulmasta Takatalon teos ei ole kovinkaan mielenkiintoinen. Helppoa, "haulikolla" ampuvaa provosointia ja yhteiskuntakritiikkiä, joka nyt sitten "toimi" kun kauppakeskuksen omista Citycon käveli suoraan  sensuuriansaan. Takatalon teos sai huomattavasti paljon enemmän julkisuutta, kuin mitä se olisi ilman sensuuria kerännyt.

Verkossa virinnyt keskustelu herätti muutamia mielenkiintoisia näkökulmia, tartutaan niistä erityisesti yhteen näkökulmaan tai ideaan. Useiden kommentoijien mielestä taiteilijan ei pitäisi kritisoida rahoittajiaan, siksi Cityconin harjoittama sensuuri oli heidän mielestään täysin oikeutettua.

Samalla periaatteella osa kotimaisista taiteilijoista ei voisi kritisoida Suomen valtiota, jos he ovat sattuneet saamaan rahaa Taiteen Keskustoimikunnalta, OKM:lta jne.     Samoin Kiasmassa näyttelyitä pitävät taiteilijat eivät voisi kritisoida Nokiaa ja muita Kiasman sponsoreita, Koneen Säätiön residenssissä työskentelevä ei voisi kritisoida Koneen yritystoimintaa jne.    

Jatketaan ajatusleikkiä, jos taiteilija haluaisi olla vapaa (oletetaan taiteilijan sananvapauden olevan muilta osin rajoittamaton) kritisoimaan mitä tahansa kohdetta täytyisi hänen olla täysin omarahoitteinen taiteellisen työskentelynsä suhteen. Omarahoitteisuuden ulkopuolelle jäisivät siten apurahat, sponsorisopimukset, todennäköisesti myös julkiset tilaustyöt. Rahat voisi raapia kasaan päivätöitä tekemällä, tosin työnantajakin kannattaa valita huolella, mieluiten joku pienyritys.

Suomessa tosin tehdään ja/tai kuratoidaan kohtalaisen vähän kantaaottavaa poliittista taidetta, joten ehkä taiteilijat ja myös kuraattorit ovat ottaneet opikseen. Ruokkivaa kättä ei kannata purra. Tehkäämme taidetta konsensuksen hengessä. Jäljelle jää vain yksi kysymys. Kuka sitten enää huolehtii kantaaottavan yhteiskuntakritiikin tuottamisesta, jos taiteilijatkaan a) eivät halua   b) eivät saa  näin tehdä?